Tarina hyvin rikkinäisestä äidistä

En ole tänne kirjoitellut kun en ole yksinkertaisesti jaksanut. Kaikki voimat on ollut loppu ja syynä on ollut Pertun käytöksen muutos.  Iltaiset levottomuudet on muuttuneet houldaamiseen ja sisältä kuuluu huutoja "vitun paska, homo"
Perttu lyö ja potkii ja puree, minua, ei ketään muuta. Kun sanon ei klo 20 ulkoilulle sohvatuoli lentää seinää päin tai Perttu vetää tv-pöydän ympäri ja yrittää kaataa sohvaa.... Ja mitä tekevät pienemmät lapset, he katsovat sivusta tätä kaikkea. Ymmärsin tämän asian vasta kun Pepin vasu keskustelussa eskari ope kysyi miten me selitämme asian Pepille kun "kohtaus" on ohi, ei mitenkään!!! Ihan hirveää tajuta asia ettei lapset pääse käsittelemään näitä asioita, kun itse on niin väsynyt!! Tosiaan se romahtaminen milla tapahtui kun meistä tuli lasten psykiatrian poliklinikan asiakkaita ja ajatus tuntemattomasta ja jälleen alusta aloittaminen tuntui kun koko kuusi vuotta kaadettaisiin niskaan samalla kertaa. Aamulla tuli T:ltä soitto, että opettaja ilmoittanut Pertun jo toisena päivänä peräkkäin tappelevan koulussa. Se stoppi tuli siinä, mikään ei ikinä muutu, pinnalle me ei vaan päästä, niitä odotettuja hyviä päiviä ei vaan tule! Miksi olen enää täällä, tässä maailmassa, miten tässä elämisessä tai perheessä on enää mitään järkeä?!
Mulla oli dinä päivänä iltavuoro, itkin ensin kauan kun soitin ystävälleni kun en osannut muualle soittaa. Hän ehdotti, errä jos Pertun omalle lkrille ja niin tein. Jokaisen näiden puheluiden väleissä sain kerättyä itseni, mutta itku ja suuri ahdistus alkoivat kun joku vastasi puhelimeen. Lääkäri oli hyvin ymmärtäväinen ja ehdotti ottamaan yhreyttä lasten psyk.polille ja kertomaan asiasta kun tilannettamme kartoitetaan nyt siellä. Jälleen sain kerättyä itseäni, mutta kun puhelimeen vastasi mukava nainen joka kertoi puhelin ajan olevan tunnin päästä ei itkulle tullut loppua.
"Miten pystyn keräämään nyt itteni kun mun pitäis lähtee töihin puolen tunnin päästä??!!" Mukava nainen vakuutteli, että saan apua kun vain jotenkin pystyisin selviämään siihen klo yhteen.
"Okei no mä yritän kerätä itteni ja lähteä töihin niin soitan sitten sieltä"
Soitin esimiehelleni joka ei siis ole oikea esimieheni vaan sen vieraan osaston jossa olin vielä viikon töissä. Kun hän vastasi, jähmetyin ja aloin jälleen itkeä. Sain selitettyä tilanteen ja sen, että olen hieman myöhässä puhelun takia.
Puhuin spykologin kanssa puhelimessa hieman ja sovittiin puhelinaika seuraavalle päivälle. Psykologi kysyi oliko minulla itsetuhoisia ajatuksia, vastasin ei vaikka salaa mielessäni ajattelin miksi olen täällä maailmassa enää kun kokoajan koskee eikä perheeni tarvitse minua mihinkään. Vastasin silti ei ole.....
Seuraavans päivänä olo oli jo hieman parempi, ei enää itkettänyt, mutta sisältä olo oli tyhjä ja välinpitämätön ja ajatus kotiin menosta hirvitti, ei ollut enää voimia taistella kotona.
Juttelin sosiaslityöntekijän kanssa, en ikimaailmassa kuvitellut keskustelevani "sossutädin" kanssa, koska niin monta TARINAA olen lukenut, kun lapset otetaan pois ilman syytä. Oli pelottavaa näyttää, että on väsynyt kun mielikuva oli jo päässä, että väsyneiltä vanhemmilta viedään lapset pois!! Näin ei kuitenkaan ollut vaan se, että mistä minä saisin apua ja mistä meidän perhe saisi konkreettista apua.
Lopputulos, omalta lääkäriltäni saan lähiaikoina lähetteen ja seuraavalla käynnillä lasten psyk,polilla mietimme tukihenkilöä yms.
Uskomatonta, että apua saa oikeasti kun on hirveän paha olla!
Terveisin ei enää niin väsynyt äiti :)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

kahvan kanssa venyy ja paukkuu!

Vähiin käy ennen kuin loppuu

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa