Viisi päivää joka voiko murskata ihmisen tai pelastaa tulevan

Kevät......

Kotona alkoi romahdella porukkaa kuin kärpäsiä lätkän alle.
                 En enää muista kuka tippui ensin pelistä ja kuka seurasi mukana, mutta sen muistan, että ihmiselle jonka pylväät romahtaa seisoo kuin rauniotuneessa linnakkeessa ase kädessään odottaen milloin aloittaa suojattoman hyökkäyksen.

Esikoisella meni todella lujaa ja kehiin tuli niin tupakka kuin ihannointi kaikkea kiellettyä ja vaarallista. Sekään ei sinällään, mutta se miten lapsi sukeltaa sokeana tähän maailmaan jonne kuuluisi vasta aikaisintaan 5 vuoden päästä. Auktoriteetti ropisi T:n ja minun käsistä täydellisesti.
T myös hävisi johonkin kuilun tietämille josta en osannut toista millään keinoilla saada tähän maailmaan.

Masennus ja masennus lääkkeet. Kului parisen kuukautta ennen kuin näin jotain merkkejä tärkeimmästäni.

Lapsi oli päätetty saatella 5 viikon osastojaksolle lastenpsykiatriseen selvittämään mikä mättää ja samalla sain pelattua aikaa T:n voinnin koheltamiseen (JA ANTAEN TILAA TOISELLE!)

Meni hetki kunnes taas tuli uusi pilvi....

Äitini on sairastanut masennusta vaihtelevalla menestyksellä jo ehkä reilu kymmenen vuotta.
  Tilanne huononi vuodessa todella paljon ja vihdoin sain tilanteen omiin käsiini ja äitini pääsi osastolle keräämään sitä mikä hänestä enää oli jäljellä.

On maanantai 5 päivä Kesäkuuta.
Saavumme T;n kanssa upeaan miljööseen joka muistuttaa pitkälti Mauri Kunnaksen kuvittamaa ja kertomaa "Koiramäkeä".

Hain alkuvuodesta kursseille, koska olin saanut diagnoosin ja janosin tietoa ja ennen kaikkea ymmärrystä omaa itseäni ja menneisyyttäni kohtaan. Pääsimme Tunteella- parisuhdekurssille  joka sijaitsi Kannonkoskella Piispalan leirintäalueella.

Kävimme hakemassa avaimet vastaanotolta ja lämminhenkisyys kumpusi henkilökunnasta.
(Leiriä ennen sain puhelun kurssiohjaajalta joka kuulosti niin onnellisuutta tursuavalta, että ajattelin leirin olevan floppi siinä kohtaa, että kaikki olisi vain sitä "ajatellaan positiivisesti vaikka kaikki menee päin persettä" -mantraa. )

Katsoin kun erilaisia pariskuntia lappasi sisään taloon jossa olisi määrä yöpyä ja käsitellä parisuhdetta ja adhd:ta.

Ilta tuli ja paremmin tutustuin muihin kurssilaisiin, kirjo oli valtava tyyppejä miettien, ihanaa kaikki ei puhukkaan toistensa päälle ja toimi kuin 5-vuotiaat!

Ihanaa oli myös se, että ensimmäisestä päivästä alkaen saimme sanoa, kun haluamme taukoa, se on ihan ok jos täytyy kävellä "luokkahuoneessa" eikä kukaan katso arvostelevasti jos keskeytät innostuksissasi jonkun tai naurat "väärässä" kohdassa. Kaikki kurssilaiset tulivat osanaan tärkeäksi, ymmärsin monia seikkoja ja vertaistuki oli hyvin kaivattua.

Kaikki se kamaluus vyöryi ylitseni, tämä olen minä, adhd-aivojen poikkeavuus josta en pääse irti! 
Ensimmäinen vastoinkäyminen nousi tuskaisesti pintaan ja itkin ja olin paniikissa, en halua olla tämmönen enkä halua toimia väärin tai alisuorittaa asioita, miksi minä???!

Tuli torstai aamu ja minuun iski paniikki!
Kurssi viikko ei vaan voi loppua huomenna! Olen täällä muiden minujen kanssa eikä tarvitse pelätä mitään! Voi kun saan nauraa, olla huonomuistinen ja on oikeutettua saada kiukunpuuskia kun keho ja mieli sitä vaatii. Saan olla minä.

Mitä ohjaajaan tulee en olisi osannut uskoa, että joku näin vieras ihminen antaa minulle näin suurta sympatiaa ja aidosti kokee, että voin huonosti, mutta samaan hengenvetoon ylistää rohkeuttani.

Rohkeuttani, enää tämän rohkeampi en voisi enää olla.

Olkaa juuri sitä mitä olette, eläkää sen asian kanssa mitä ette ole ja rakentakaa itseänne sinne missä haluatte olla.

Terveiset Tuulille ja Kiitos myös Sadulle. Te teitte musta rohkean!

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

kahvan kanssa venyy ja paukkuu!

Vähiin käy ennen kuin loppuu

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa