Vuosi vaihtuu jälleen.


Monet bloggaajat, kirjoittavat "mitä vien mukanani ensi vuoteen" -postauksen.

Minä en.

Toisaalta tänä vuonna olen oppinut itsestäni kun taas välillä olen täysin hukassa.

  Tahtomattani vien mukaani ensi vuoteen epäluulon muita ihmisiä kohtaan, raahaan sirpaleet itse tunnostani ja voimattoman mieleni.


Mitä alan rakentamaan huomisesta eteenpäin?

Ehkä ennemmin mitä haluan ja yritän rakentaa. Haluan ymmärtää ja rakastaa taas ihmisiä sellaisina, kun ovat ja rakastaa itseäni sellaisena kuin olen ja ymmärtää mitä olen ja mihin yllän.

Haluan ja tahdon on sanoja jotka monet mieltävät itsekkäiksi sanoiksi. Oppiminen siihen, että haluaa tehdä itselle hyvää ja, että se on tervettä tehdä oman edun mukaan (ainakin edes välillä).  Mikä muu olen kuin äiti joka toimii epäitsekkäästi valtaosan ajasta? Mitä muita "rooleja" haluan rakentaa itselleni, olen myös nainen joka haluaa olla haluttu ja joskus ennen pitkää rakastettu. Haluan rakentaa itselleni kestävän ja itsenäisen indentiteetin jossa ei ole pakko olla toista osapuolta vaan haluan itse huolehtia itsestäni ilman, että se on taidonnäyte toiselle sukupuolelle.




On uskomatonta miten ihmiset, ne jotka näkivät konkreettisesti missä kunnossa olin, jaksoivat kuunnella ja silloin, kun tuli aika milloin ei kuulunut enää mitään... Silloin ne ihmiset puhuivat ja antoivat omien sanojensa tulla, antaa voimaa joihin pystyin tarttumaan, kun voin paremmin.

Kiitollinen olen teistä, kaikki jotka tulivat elämääni monen ajan jälkeen takaisin ja te ketkä tulitte uusina, olitte hetken, mutta kaikki te jätitte jäljen josta sain voimaa, kokemusta, viisautta ja rakkautta. Varsinkin rakkautta, jota en koe ansaitsevani.
Kaikista tuskaisinta oli katsoa niitä kaukaa jotka halusivat tehdä aina enemmän, että voisin paremmin, mutta en voinut auttaa olemalla reippaampi, koska en pystynyt ja he eivät voineet auttaa, koska olin henkisesti niin kaukana.


Enää en halua olla väsynyt vaan teen asioita jotka vievät sen pois.
Jollain tapaa, kun nyt voin sanoa, että en ole enää niin huonossa kunnossa osaan romantisoida asiaa.
Tämä romantisoitu asia on keskivaikea masennus, pelko- ja ahdistuneisuushäiriö (ei niin romanttista... Ehkä vähän runollista...!?)

Luotan siihen, että asiat mitkä näyttää nyt valoa, näyttävät sitä myös huomenna.

Valon sokaisema on parempi kuin pimeässä kulkeminen.

Hyvää uutta vuotta kaikille, ja kiitos! Ilman teitä ihmisiä en oli nyt tässä!

Ps. Muista rakastaa ;)

Tässä vähän vanhaa rakkautta, käy kuuntelemassa.





Tämän blogin suosituimmat tekstit

Viisi päivää joka voiko murskata ihmisen tai pelastaa tulevan

Kamera, linssi ja kaunis ihminen

Tarina menee niin kenen silmin sitä katsot ja kenen kertomaa se on.